Höpönlöpön

Miulla on jotain käymisvaikeuksia piirtämisen kanssa ihan selvästi. Joskus pärähtää käyntiin hetkeksi, kunnes sit taas sammuu, yleensä ei lähde päälle ollenkaan. Ajattelin tekeväni asialle jotain, kun liityin DeviantArtissa Gentle Nudge -yhteisöön, jonka olisi tarkoitus kuukausittaisilla teemoilla ja hienoisella vihjailulla ylläpitää jäsenien tuotteliaisuutta.  Noh, olen minä jotain piirrellyt, mutta kuukausi kuluu kovaa vauhtia loppuun, eikä mitään valmiiseen viittaavaakaan näy. Ei siinä, olen melkein yllättynyt siitä, että paperilla on edes jonkinlaisia viivoja. Sain aiheesta aikaan jopa kaksi luonnosta. Toinen meni roskakoriin aika äkkiä, tekninen osaaminen ei riittänyt. Mutta yritin edes! Tämän kuun teema olisi siis New Beginnings ja Letting Go. Tässä mitä olen saanut tähän mennessä aikaan:

Oikeastaan ei tarvisi kuin ottaa itteäni niskasta kiinni ja siistiä luonnos, kaivaa vesivärit esiin ja tehdä homma loppuun. Mutta jotenkin se kaikki tuntuu taas niin vaikealta. Kestää kuulemma 60 päivää luoda jotain tavaksi. Ehkä piirros päivässä -bloggaus ei olisikaan kovin huono idea. Jos siitä kynään tarttumisesta saisi tehtyä tavan, niin tulisi varmaan tehtyä enemmän, oli sitten pääkoppa mitä mieltä tahansa omista piirrustuskyvyistä.

Voikohan leipätaikinaa paistaa rengaskakkuvuoassa? Tai siis toki voi, senkun pistää taikinan sinne ja paistaa, mutta noin ikään kuin oikeasti, järkevästi? Vaatisiko se paistoajan muuttamista? Tekee nyt mieli kokeilla jotain niin oudoa ja järjetöntä. Pakko saada kokeilla…

Ostettiin eilen termoskannu, että on sit lämmintä juotavaa kun pääsee luistelemaan. Tosin saa nähdä milloin sekin on. Nyt on ollut järjestään yli 20 asteen pakkaset aina viikonloppuisin, kun ehtisi päivänvalon aikaan ja nythän on luvattu sitten tulevaksi lumimyrskyjä. Ja illalla ei tosiaan ole menemistä luistinradalle, koska sitä ei ole valaistu. Se on tehty tuonne satamaan, lähtee satama-altaasta ja reittiä menee ainakin karhusaareen asti. En tiedä sitten miten on käytännössä onnistunut, kun tarkoitus oli vissiin pikisaareen asti, jos jää kantaa. Ei vain oikein löydy mitään tietoa asiasta, vaikka luulisi tuollaisen hankkeen olevan hyvin esillä kaupungin kotisivuilla. Vaan ei ole.

Höpönlöpön löytyy nyt myös Bloglovinista, eli täältä. En oikein ole vielä sisäistänyt tuota systeemiä, miten tuolta löytää mitään (voi esmes olla blogi vain yhdessä kategoriassa, joten tällainen sekasikiö on ihan hukassa), mutta se ainakin toimii. Blogilistalla on ollut viime aikoina ahkeraan jos minkälaista downtimea ja hidastelua ja tällä erää ei näy siellä merkinnöistäkään kuin viimeisin. Toivon että se petraa, koska löydän itse sieltä mielenkiintoisia blogeja helpommin, mutta jos joku on tätä seurannut blogilistan kautta, eikä enää siedä koko paikkaa, niin tuossa on sit toinen vaihtoehto.

Löysin vihdoin Vocaloidien ilot. Hatsune Miku piristää päivää!

Nyt vaan pitää karsia miljoonan plus yhden biisin joukosta ne hyvät. Jeh!

Minulla on hankaluuksia tottua vuoteen 2010. Tuntuu jotenkin liian futuristiselta yhtäkkiä. 1999:n vaihtuminen 2000:n meni ihan helposti, ei edes ollut mitään millennium-fiiliksiä. Mutta 2010 vaikuttaisi muodostuvan kompastuskiveksi.

Taisin löytää elämäni ongelman ytimen. Se on tämä: Too Much Choice is Pure Hell. Nyt kun vielä keksisi miten asian voisi korjata. Toimisikohan se, että pistäisi vain kylmästi suurimman osan piirrustus-, maalaus- ja askartelutarvikkeista roskiin tai ainakin lukkojen taakse jonnekin hankalaan paikkaan? Ei tarvitsisi aina valita paristakymmenestä kivasta tekniikasta. Tosin sekään ei poista valintaa “mitä minä piirrän?”.  Ja videopelit. Niissäkin on liikaa valinnanvaraa. Tosin taidan ihan oikeasti arpoa niille vuoronumerot hatusta.

Tämä on muuten totuus.

Kanan juoksua on muuten hauska katsoa.

Pahoitteluni kuvallisten päivitysten puutteesta viime aikoina. Yritän parantaa tapani.

Taas enemmän netissä pyöriessä sitä törmää jatkuvasti kummastuttaviin asioihin. Tänään oudoksuttaa ihmisten kyvyttömyys ottaa vastaan yleistä kriitikkiä. Tässä yritän nyt lähinnä puhua siitä, kun minkä tahansa asiakastyön tekijä (kaupan kassa, lääkäri, taksikuski jne) avaa suunsa ja kertoo työssään kohtaamista epäkohdista, jotka tulevat asiakkaiden suunnalta. Siis kehtaavat avata suunsa ja kritisoida hellantelttua ja maailman tärkeintä asiakasta. Jokainen on heti tuomitsemassa kyseisen ihmisen, kyseenalaistamassa hänen ammattitaitonsa, asenteensa ja sopivuuden kyseiselle alalle. Pieni prosentti menee jopa niin pitkälle henkilökohtaisuuksiin, että möyhkäävät varmasti tunnistavansa kyllä heti kirjoittajan hänen väärästä asenteestaan jos joskus törmäävät häneen jossakin ja laittavansa hänestä palautetta työnantajalle.

Vaan hauskaa on se, että eivät tunnistaisi. Suurin osa näistä asiakaspalvelijoista tekee työnsä kuten pitääkin. Jotkut jopa erinomaisen hyvin. Juttu vain on niin, että mikään työ ei ole hauskaa aina ja joka päivä. Ja asiakkaat ei aina ole kivoja, vaikka sinä kokisitkin olevasi. Sinun ei tarvitse vetää siitä palkokasvia nenääsi. Asiakaspalvelijat kirjoittavat näin pään purkuja vapaa-aikanaan tehdäkseen juuri sitä, purkaakseen päätään. Se ei tarkoita sitä, että he töissä ollessaan kyräilevät, vittuilevat, ovat yhteistyöhaluttomia, loukkaavia ja muutenkin täysiä paskoja. Ei. Suurin osa nielee turhautumisensa, ei näytä sitä asiakkaalle ja tekee työnsä kuten kuuluukin. Ehkä ei aina sen säihkyvän asiakaspalvelijahymyn kanssa, mutta kuitenkin. Joskus vain suututtaa, ihmisiä kuitenkin ollaan kaikki. Ottakaa siis se kritiikki, miettikää sitä, sulatelkaa asiaa ja ehkä sitten korjatkaa käytöstänne jos korjattavaa on. Jos ei, niin herne pois nenästä. Perkele.

Tänään kuulin vihdoin viimein niitä totuuden sanoja lapsen suusta, mistä kaikki aina meuhkaavat. Olin Prisman kassajonossa, kun ohitse kulki yksilapsinen perheyksikkö. Jompikumpi vanhemmista oli ilmeisesti juuri kieltänyt n. 5-7 -vuotiasta tyttöä kiukuttelemasta, johon tyttö huusi “Minä en kiukuttele! Minä raivoan!”. Jep. Totta puhui.

Haluaisin ohjata teidät myös parhaan pitkiin aikoihin näkemäni musiikkivideon pariin (saa huomauttaa, jos tuo lause vastustaa järkeä):

Manabe Takayuki – The TV Show

Otan aina vastaan suosituksia, jos tiedät lisää hienoja videoita.

Posti kulkee. Vihdoin viimein. Kai se talvi yllätti postinkin. Ja play.comin. Ennakkotilasin Bayonettan play.comista. Siis ennakkotilasin. Se tarkoittaa sitä, että minun olisi pitänyt saada se peli postiluukkuuni julkaisupäivänä. 8.1. oli julkaisupäivä. Tänään on 18.1. Yksi vikanumero liikaa edessä. Peli oli myös hivenen huonosti pakattu kuplamuovipussiin, joka oli ihan ryttyinen ja veltto. Moneen kertaa käytetyn näköiseksi sanoisin, ellei se olisi ollut alkuperäisellä liimanauhalla kiinni, eikä siinä ollut meidän osoitteen lisäksi mitään muita, vanhoja merkintöjä. Bayonetta Climax Edition on pakattu pahvilaatikkoon, jonka reunat on nyt rutussa. Kiitos play.com. No, ainakin peli on ehjä ja kiinni kotelon kiinnikkeessä kuten kuuluukin. Aina ei ole niin.

Toinen ostamani peli saapui myös tänään, mikä oli kiva. Odotin myöhemmin. Ostin sen Gamestopista siellä työskentelevän kaverin kautta (meillä kun täällä syrjämailla ei ole pelikauppoja) ja laitoin rahan menemään vasta perjantaina. Olen liian tottunut ostamaan nettikaupoista ja huutonetistä, joista mitään ei tipu ennen kuin raha näkyy tilillä, joten en enää muista miten kaverien kanssa tehdään kauppoja. Olen ihan hämmästynnyt. Ostin siis Professor Layton and the Curious Villagen DS:lle. Tykkäsin Professor Layton and Pandoras Boxista niin paljon, että pelasin sen noin kolmessa päivässä läpi. Niska oli vähän jumissa sen jälkeen. Nyt pitäisi pelata Zelda: Phantom Hourglass loppuun, ennen kuin aloitan. Löysin DS Chrono Triggerinkin Anttilasta perjantaina… Gaah sanon minä nyt. Tosin Chrono Trigger on pelattu SNES-emulaattorilla läpi jo moneen, moneen kertaan, se onneksi joutaa odottamaan hetken. Ja missä välissä mie sen Bayonettan pelaan? Hukun pelaamattomien pelien vyöryyn. Tässei auta kuin alkaa purkamaan vyyhteä yksi kerrallaan. Pitäisi varmaan arpoa järjestys.

Ja hoo, yksi suosikkiblogini, Violent Acres on osoittanut elonmerkkejä ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen :D

Wordpress kehottaa minua päivittämään versioon 2.9.1. Vaan olen liian laiska painamaan paria nappia, joilla saan blogistani varmuuskopiot talteen ennen uuden version asentamista. Ennen sentään uuden version asentaminenkin oli manuaalinen homma, jouduit ottamaan tietyt tiedostot erilleen ja palauttamaan uuden asennuksen jälkeen. Nyt sitäkään ei tarvitse tehdä. Mutta ne pari napin painallusta on vain joskus ihan liikaa.

Kuvaa aika hyvin tunnelmia töiden loppumisen jälkeen. Olen ollut kertakaikkisen tööt. Painiskelen myös uniongelmien kanssa, yöllä ei nukuttaisi yhtään, aamulla kyllä jos tuuri käy. Jos ei niin ei sit nukuta. Normaaliannokseen verrattuna kaksinkertaiselta määrältä unilääkettä kesti 3 tuntia saada minulta taju pois. Ja senkin jälkeen heräilin tunnin välein, ihan täysin sekaisin, kaatopaikan aromi suussa. Sen jälkeen en ole nappuloihin koskenut. Pari yötä on valvottu, pari nukuttu. Onneksi ei tarvi olla menossa mihinkään. Tunnen vain yleistä syyllisyyttä siitä, että olisin virkäenä iltasella ja röhnötän yöt pitkän koneella, kun ei voi oikein muuta häiritsemättä tehdä. Kaikki on ahdistanut. Olen lohdutellut itseäni ostamalla kivoja juttuja. Se siitä tavoitteesta pitää vähän säästössä siltä varalta, etten saakaan työttömän peruspäivärahaa ongelmitta.

Viime päivinä on sit alkanut helpottaa. Olen nukkunut jo kahtena peräkkäisenä yönä suht hyvin. Vähän väärään aikaan, mutta hyvin. Olen piirrustellut jotain uutta ja yrittänyt saada vanhaa valmiiksi. Minua on myös jokseenkin kiehtonut seurata avokin uusinta projektia. Se osti The King of Fighters Neowaven. Vaan ei millekään käytännöllisen normaalille kotikonsolille ei. Se osti samalla Atomiswaven. Tämä on siis pitkän tähtäimen projekti, koska tällä hetkellä meillä ei ole arcade-pömpeliä (eikä ole tilaa sille.) Eikä ohjaimia. Eikä mitään. Tarkoitus on tehdä omat. Ei voi kuin ihmetellä ja olla hieman kateellinen, miten toinen jaksaa puurtaa ja pakertaa kaikenlaisia projekteja, vielä töidenkin jälkeen, omalla ajalla. Minä kun en meinaa jaksaa edes mitään tarpeellista ja hyödyllistä, saatikka nyt jotain taiteen väsäämistä ja käsitöitä. Pyh pyh. Sen sijaan minä tapan aikaa pelaamalla Nintendo DS:ä jossain pimeässä nurkassa ja lukemalla typeriä nettisaitteja, kuten Fuck My Life, STFU Parents, STFU Marrieds, Aasiakas, sekä Not Always Right. Ja tiedättekö mitä? Koko ajan on muka niin pirun tylsää. Ärsytän jopa itseäni.

Tässä  muuten osa siitä hienosta johtosotkusta, mitä tässä nyt pyörii uuden “pelikoneen” hankinnan myötä:

Tuo punainen loota kukkasen alla on Atomiswave. Tällä hetkellä homma näyttää vielä astetta sekavammalta ja on siirtynyt valtaamaan olkkarin teeveen :D Teoriassa kyllä ymmärrän miten homma toimii noiden kuvan piuhojen kanssa, jokainen erillinen pikkupiuha lähettää omaa viestiään, joka tekee Jotain ja johtoja tökkimällä voi sitä jotain tehdä jo ilman ohjaimia. Tällä hetkellä tarvittaisiin joko neljä henkeä, tai mustekala, jos haluaisi potkia ja hutkia yhdellä tyypillä. Ja toinen samanmoinen liikkumiseen. Mutta siihen se ymmärtämys sitten jääkin. Siellä kun on kaikenlaista muutakin piuhaa, jotka menee jo ihan yli hilseen. Ja koko helahoito pitää varsin kovaa ääntä. Mutta kiehtovaa seurattavaa. Varsin kiehtovaa.

Jouduin käymään viime viikonloppuna hammaslääkäripäivystyksessä poistattamassa toisenkin yläviisaudenhampaan. Väkivaltainen täti repi ja riepoi suutani tunnin ajan riittämättömällä puudutuksella, josta huomautettuani sain “toisen ruiskeellisen”, josta suurin osa meni ihan jonnekin muualle kuin ikeneen (nieluun yritti kovasti, minä yritin kovasti tukkia kielelläni…) Tuloksena pala hampaan juuresta jäi sinne, kaikki muut vasemman puolen ylähampaat tuli kammetuksi kipeiksi, alahuuli tuli seivästetyksi alaetuhampaisiin, suupieli repesi auki useasta kohtaa ja on nyt ihan ruvella ja kirvelee niin perkeleesti. Eikä puudutuksen laittaminen ole ikinä ennen sattunut. Nyt sattui ja rutisi. Ja niin, siellä on nyt kuoppa. Ja nyt on joulu. Tarkemmin sanoen nyt on jouluherkutteluiden aika. Ja minulla on verinen kuoppa suussani.

Eikä edes aloiteta siitä, että en muistanut/kehdannut mainita refluksitautiani, koska sillä ei normaalisti ole mitään väliä ja se ohitetaan olankohautuksella. Niinpä sain reseptin 600 mg ibuprofeenia, johon en uskaltanut sanoa mitään, koska halusin vain edes jotain lievitystä kipuun, toisin kuin viime kerralla ja sitten äkkiä pois ja kotiin. Ruokatorven sulkija ei ole toiminut sunnuntain ja maanantain välisestä yöstä lähtien. Heräsin maanantaina siihen, että vatsahapot olivat polttaneet nieluni raastinraudaksi ja luulin olevani täydessä flunssassa.

Ja puren jatkuvasti itseäni kipeän puolen poskeen yrittäessäni varoa sen puolen hampaita. Poskessa on mustelma jatkuvasta tökkimisestä.

Hyvää joulua!

Onpa taas jäänyt kirjoittelu vähiin. Olen ollut jossain inspiraation saavuttamattomissa. Sekä tietenkin nukkunut äärimmäisen huonosti. Oli pakko hakea taas lääkkeet siihen ongelmaan. En pidä unilääkkeiden syömisestä ollenkaan. Niillä kyllä saa nukuttua, mutta sitten väsyttää koko päivän muuten vaan ja suussa maistuu raato. Tällä viikolla ovat alkaneet myös poissaolokohtaukset, koska joudun syömään pillereitä paljon tiuhempaan kuin olisi hyvä. Silmät ovat kyllä auki, mutta ketään ei ole kotona. Töissä ovat onneksi joko olleet huomaavaisia tai sitten on jotain pirunmoista sattumaa, mutta ei ole tarvinnut istua tiskissä hirveän paljon. Olen hyllyttänyt, leimaillut poistoja, muovittanut jne. Kaikkea missä ei ole riskiä, että asiakas tulee huutamaan kurkku suorana, kun virkailija  on niin muissa maailmoissa, ettei huomaa mitään. Onneksi olen ensi viikolla töissä vain maanantaina. Voi sitten olla hyvillä mielin ilman pillereitä koko viikon. Hällä väliä vaikkei uni tulisi, kun ei ole töihin menoa. Sitten on vielä yksi viikko, jonka jälkeen työsopimus loppuukin ja palaan takaisin työkkärin pompoteltavaksi. Ne tuskin antaa miun pitää “kesälomaa” rauhassa. Vaan pidänpä silti. (lapset huomio, tahallinen karenssin hankkiminen on vastuutonta käytöstä, jota tulisi välttää. tehkää niin kuin sanon, elkää niin kuin teen.)

Törmäsin tänään sattumalta traileriin elokuvasta, jota olen mieleni taka-alalla odottanut jo jonkin aikaa, nimittäin The Lovely Bones. Elokuva perustuu Alice Seboldin samannimiseen kirjaan, joka on suomennettu nimellä Oma taivas. Lyhyesti kirja kertoo Susie Salmonista, joka murhataan. Sitten Susie seuraa vuosien ajan niin perheensä kuin murhaajansakin elämää. Perhe yrittää selvitä Susien kuolemasta, kun taas murhaaja iskee silmäänsä uuteen uhriin… Minulla on joku perverssi mieltymys kirjoihin, joista tulee henkisesti paha olo. Tosin Lovely Bones ei ole kovin paha. Verrattuna esimerkiksi juuri eilen antikvariaatista pelastamaani Dan Simmonsin Kalin lauluun. Ostopäätös oli jännittävä ottaen huomioon, että päätin olla lukematta kirjaa enää ikinä uudestaan. Mutta takaisin aiheeseen. Kun elokuva ensimmäisen kerran ilmoitettiin, ei siitä vielä tiedetty mitään, joten tämänpäivänen infopaukku oli aika… vaikuttava. Ensinnäkin ohjaaja on Peter Jackson. Varsin odottamatonta. Varmaankin hänkin on pitänyt kirjasta sitten kovin paljon, oletan. Toinen ylläri oli miespää…sivu…pää…osan esittäjä Mark Wahlberg. Noh, edes Shyamalan ei onnistunut häntä onnistuneesti ohjaamaan, joten vaikea homma on se. Vaikea mies on se. Boogie Nightsiin on viimeksi sopinut (mielestäni), kuin nokka naamaan ja siitä elokuvasta on jo hieman aikaa. Josta päästäänkin kolmanteen ylläriin. Elokuva näytti hyvältä. Trailerin perusteella haluan todellakin katsoa sen. http://www.apple.com/trailers/paramount/thelovelybones/hd/

Sivuhuomiona, Iron Man 2 -leffan traileri näytti herkulliselta.

Kettukin on nyt tussattu. En ole itse ihan tyytyväinen lopputulokseen, mutta aika loppui kesken. Tosin ei kuitenkaan, kuvaa kun ei vieläkään ole käytetty tarkoitukseensa. Kuvittaja oli näes ainoa, jolla oli oikea deadline. Kaikki muu sisältö tulee kun kerkiää. Tyypillistä.

Ehdin myös väsätä pari kirjaveskaa, joita tarvittiin… johonkin, tuossa naapurikaupunkimme kirjastossa. Tehtiin tällaisia viime talvenakin, joulun avajaisiin tai kadun avajaisiin tai mihin olikaan. Kuitenkin värjöteltiin joku tunti pihalla pakkasessa mainostamassa kirjastoa ohikulkijoille ja samalla arvoimme arpalipukkeen täyttäneille näitä upeita virityksiä. Ideana on siis se, että otetaan joutavasta/vanhasta/poistokuntoisesta kirjasta sivut irti ja ommellaan & kiinnitetään kansiin kangasvuori sekä kahvat. Voilà, siinä on veska! Pahoitteluni huonossa ja kalsean kylmäss valossa otetuista kuvista, otin ne juuri ennen töihinlähtöä. Toinen kassikin oli vielä kesken, kun liima loppui. Viimeistelin sen töissä, joten ei ole kuvaa kuin kansista.

Umm, sitten tuota tuossa hankkia päräytimme Nintendo DS:n. Ja Playstation 3:n. Halvat huvit, EI. Ostin antikvariaatista pelattavaksi DS:lle Final Fantasy: Revenant Wingsin ja Children of Manan ja PS3:lle Prince of Persian. Persian Prinssille olen ihan myyty. Tarpeeksi helppo tällaiselle nakkisormiselle tumpelolle, mutta myös tarpeeksi jännittävä, ettei tylsää tule. Aikaisemmat osat ovat olleet täysin minun taitojeni ulottumattomissa, joten tämä on vaihteeksi ihan kivaa. Saas nähdä mitä tulee, kun himoan Assassins Creed 2:stä kuin kuuta taivaalta. Käskettiin jo pelata ensimmäinen ensin, joten murisin ja suostuin. Jatkuva taustajuoni jne. Siinä vain on se, että Alamutin linnake keskellä ei mitään vs. renesanssi Italia… Ja voittaja on… Leonardo Da Vinci! Tosin linna ekassa AC:ssa ei taida edes olla Alamut. Mutta silti. Sitä suurempi syy. Se ei ole edes maineikas valloittamaton* assassiinien linnake?? Vääryys! Jotenkin AC2:n mainos on saanut miut valtaansa. Se johtuu niistä Da Vincin siivistä. Ja ilmeisestä mahdollisuudesta hypätä parvekkeelta ja tyrmätä kokonaista KAKSI kaupungin vartijaa. Kaksi! Ajatelkaas sitä hetki. … Noin. Kai nyt tajuatte? Parempi tajuta, koska minä menen nukkumaan.

*Alamut vallattiin mongolien toimesta joskus joskus. Ei voi muistaa vuosilukuja.

Piirsin tämän vajaa vuosi sitten. Lastenosasto tarvitsi esitteeseensä uuden kansikuvan. Ei kuitenkaan sitä iänikuista lapsia ja kirjoja. No, ketut on kivoja. Samaten verhot ja tähdet. Silloin oli tarkoitus tehdä värillinen kuva photoshopilla, joten kun vanha kone otti ja pamahti, meni tämä keskeneräinen projekti sen siliän tien. Paperioriginaalikin onnistui hukkumaan samoihin aikoihin jonnekin tämän pienen työhuoneen kummallisiin kätköihin.

Viime aikoina on alkanut taas esiintyä pientä painost… öö, vihjailua, että voisin muuten tehdä sen kansikuvan, olisi kiva jne. Piirsin sitten saman aiheen uudestaan. Kotiin päästyäni kaivoin vihdoin vanhankin esiin. Pientä edistystä on ehkä havaittaivissa? Kevyesti? Maybe?

Värillistä tästä ei tällä kertaa tarvi lähteä yrittämään, joten ehkä saan joskus valmiiksikin, vaikka kone räjähtäisi uudestaan.